Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä, ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon, luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa jostakin erityisestä suuresta armosta.
En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä, nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:
— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat itsestään ylistää Herraa!
Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.
— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan hengen läsnäoloa!
»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä lehterillä oli jokaisen katseltavana.
Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle», murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»
Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:
— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi puihin.
Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli, vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan, kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.