— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin lähellä!
— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua hyväillä ja suudella!
Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan. — Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin. Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse ihmettelemään hurjaa tekoani.
Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin. Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema. Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, — minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä, etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.
— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja sinusta pitää kerran tulla vaimoni.
Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta, katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen täysin tajuihinsa.
— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!
Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia, lemmekkäitä sanoja.
— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua iankaikkisesti!
Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että kuolleet olivat lähellä.