Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua. Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.
VI.
Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe tulee siis!
Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua. kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!
Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset. Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki, on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain että sen kieli on kahlehdittu!
Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin »Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii», alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.
Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä, suloisella äänellänsä: — Jost!
* * * * *
Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli. Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan, synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä. Kiukkuisesti hän tiuskaisi:
— Mitä, mitä tämä merkitsee?