Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta, joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa, nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.
— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»
Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.
— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen? kysyin rohkeasti.
— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö, mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä. Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta, niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on aina ollut uskollinen naapuri.
Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta. Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.
Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen, sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan, jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.
Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta, päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä, kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu, ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme koossa.
— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.
Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi isäni: