— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!
Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan, miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.
— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen virtaamasta.
Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni, kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta merkistä.
Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore juosten luokseni.
— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!
Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.
— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?
— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin. Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.
Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia. Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan: ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois, mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä aikaansaada hajaannusta.