Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla loppua.
Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin. Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli, joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-, katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin juhlapäivä lähestyi.
Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme, viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet karjan paimentamisesta juhlapäivänä.
— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä, kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.
— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.
— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi koulumestari.
Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.
— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle, Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua, virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.
— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos, millainen tyyni päivä tämä on!
— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän aikaa vuorenrinteellä. —