— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.
Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen. Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia, joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.
Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.
VII.
Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa. Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani, ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät, jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.
Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa päivää!
Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli viehättävää katsella!
— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään, hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:
— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!
Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi: