— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia. Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!
Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.
Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia: sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.
— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.
Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.
— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei tie ole kerrassaan ummessa.
- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää, kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.
Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria, joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta. Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö- ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.
— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän silmät säihkyvinä.
Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän lausui hartaan sydämellisesti: