— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä sairaana, herra Quifort.
Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.
— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote, hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi tulisi yhden ainoan osaksi.
— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut. Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.
Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.
— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.
— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää
Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?
Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta piirustuksesta.
— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti, päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla paikallaan.
— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.