Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa. Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:
»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!
En saavuttaa Sua konsaan voi!»
Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa herää täyteen eloon.
Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!
Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.
— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni? sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.
— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen ainoa ilonsa.
Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.
— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin minä, muka tietämättömänä.
— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille. Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.