Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:
— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!
Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..
— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!
Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.
Ryhdyin jälleen puhumaan:
— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän voi kehittää nuoret voimansa.
Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.
— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.
— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa, huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille Pantavaksi.