Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun, vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei voinut tulla kysymykseenkään.
Hän rimpuili kuin hauki koukussa.
— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!
Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.
Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen vallassa.
Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.
Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.
Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.
VIII.
Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää. Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena, törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton säestämänä harras, lohdullinen virsi: