Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde, mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi hän tavotti käsiäni.
Mutta en voinut auttaa Duglorea.
— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle, — mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin. Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä, tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!
Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi! Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani, heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta, huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:
— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon. Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte matkustaa hänen kanssaan.
Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.
— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.
— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä, jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.
Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään, suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut luoksensa?
Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa kiinnitettynä.