— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta. Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia, jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin ehdotuksesta?
— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.
Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.
— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme, mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten päivälliselle minun asuntooni.
Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä, Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan, joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä! Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja maailmankaipuuta vastaan.
Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani tuttavan, Melchi Hangsteinerin.
— Mistä sinä tulet? kysyin minä.
Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:
— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa. Minä lupasin mennä.
— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.