Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.
Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa, jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.
Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan väsyneesti ja alakuloisesti.
— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?
Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad
Balmerista.
— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.
Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.
— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan. — Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna sinua, en anna!
Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.
— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei Hampurissa eikä muualla!