— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.
— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan, niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!
Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni. Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui, ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan tulevaisuudenunelmistani.
Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,
Jost, sanoi hän.
— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana tuo lupaus tuli huuliltani!
Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys. Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:
— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään. Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!
Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta myös rajattoman surulliselta.
»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.