Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!
Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme tuskaa.
Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.
— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?
Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.
— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon. Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista, joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja alakuloisesti päivästä toiseen.
Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:
— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.
Muistatko hänen kirjettään?
— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin, niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa — ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost! Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan, se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas, miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!