Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»
Nyt keskeytin vaitiolon:
— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja ajattelen.
Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.
— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!
— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!
— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni uurrettu!
Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja hartaimmin silloin kuin ero on edessä.
* * * * *
Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu, ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!