X.
Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset, liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle. Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni kotiseudultani.
* * * * *
Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.
— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla, miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma, ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin omintakeiseen toimintaan… Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!
Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä
olisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.
Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.
— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!
Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!
Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:
— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata teistä että teillä on oiva kotimaa!
Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani. Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.
Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa, joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.