Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea, harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle. Feuerstein oli peittynyt pilviin.
Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli, ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän surupuheensa:
— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!
Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»
Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin, me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.
Nyt tuli Duglore luokseni.
— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan, jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo sinulle suojaa ja minulle lohtua!
Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista elantoa.
— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:
— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.