»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.
— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.
— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.
Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.
Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen ääni.
Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä. Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!
Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa kysyivät:
— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?
— Selmatt'ista!
Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla. Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni, niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani, äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän, mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia, jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni päivinä.