Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo, jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat rypäleet upeilivat lehtien keskellä.
Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.
Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:
— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.
Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua vieraaksi viininostajaksi.
—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.
Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!
Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun. Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.
Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni, nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.
— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei tosin kehuttavan hyvästi.