Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.
— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat niin pulskia kuin sinä?
Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!
Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi, houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!
Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut. Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta, jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini, ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän vuortemme keskellä!
Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä harmaaseen sumuun!
Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin kuvitellut ja odottanut.
Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni, lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo erinomainen kohteliaisuus aiheutui.
— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. — Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.
»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin. Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran, että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!