Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi, jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle lausumaan minua tervetulleeksi.
Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään uneen.
XI.
Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. — Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K. Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.
— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!
— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.
Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.
— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin, samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa. Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä, vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.
— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua. Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään, mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin piirikunnanesimiehen olento.
Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi, katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.