— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!
Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut
Selmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.
Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:
— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!
Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni lentimiä, millä paeta hänen luotansa.
— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu, myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!
Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä, ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin. Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja todellisen herra Balmerin välillä!
Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.
Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu, kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.
Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta, vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin, ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.
Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni. Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin. Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren, tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.