Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa, poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä. Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren miehen herkkää mieltä.
Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika, ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa, joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan, puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin hän lausui:
— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!
Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua. Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:
— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te olette herra Balmerin maanmies!
Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten kanssa.
Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija, kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä. Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen tervehdys:
— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut utelias näkemään nuoren maanmiehemme!
Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui sitten hymyillen:
— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan. Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!