Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta, joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta. Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut nuoruudenlemmittynsä luo.
Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra, joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen, hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys, Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys, kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.
— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa, sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen vieraannun siitä.
Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.
— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!
Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.
— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas, hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa »Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.
Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen hurmannut minut.
Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön, joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on! nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja pureskeltavaksi!
Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut, vastasin riemuiten: