— Viehättävää kerrassaan!
En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi, tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä. — Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot, akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!
Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat. Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua. Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer, kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:
— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa. Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!
Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja vieno ylpeys.
Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen, jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.
— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä. — Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.
Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!
Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —
Dugloren kaihoisat kirjeet!
»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi! Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon: 'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!' Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta. Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät, Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»