Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani. Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.
Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia. Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä, nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta turhaan hakivat silmäni merta!
Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa, pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.
Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen viljan versomista.
Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, — kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.
Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä, laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.
Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa olevia luotettavimpiakin henkilöitä.
Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.
Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.
— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo seinällä kämpivät kärpäset!