* * * * *
Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset, vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin huippuseinät — siinä oli Helgolanti!
Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä, ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.
Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä, raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä, ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä, nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet virkistysmatkalle Helgolantiin.
Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.
Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni, uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.
Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä pitkin hänen soleita jäseniään.
— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!
Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.
Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven, nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän, oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen miellyttäviä muistoja matkan varrelta.