Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan. Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle herralle jotakin hänestä.
— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän sittenkin enemmän hampurittaristamme!
Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.
— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer, ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?
Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista, joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita, kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.
Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.
Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia. Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin itsekin.
Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.
Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, — sain jäljentää kaikenmoisia papereita.
— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi minulta herra Balmer.