— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää säästöönkin.
Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.
Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.
»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän. »Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme, eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi. Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme! Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava minulle suurta onnea.»
Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä, ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin? Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet, joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle, jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna tuumieni toteuttamiseen!
Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta, ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.
Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa. Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa. Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti, sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen, jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.
Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset, toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.
Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni — että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.
Vastaus uhkui autuaallista riemua: