»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää minusta huolen!'»
Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni. Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!
— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!
Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!
Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!
XIII.
Muina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla Hannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja vastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla. Tänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta naksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain tunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja mitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan ja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai synkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan minulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan minun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän vaivata päätänsä!
Paperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään avasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna. Siinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat esittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä ajoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla ainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta miestä.
Tuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole mitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti. Sen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi ajatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin taiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja miehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä mielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa ja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa korkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman kihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.
Tuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin, että olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan kuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee rupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.