— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen, myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä työssä.
Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.
Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:
»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»
Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli, pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla. Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet mieleni.
Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle, jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä, mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita. Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo, jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija, kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen. Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.
Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa retkeen?
— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se maksaisi?
Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.
— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme, herra…