— Wildi, lisäsin minä.
— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta? Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.
Katselijain joukosta kuului huutoja:
— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa, hyvä herra?
— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit, sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.
— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta! No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen huvin!
Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan esineeksi. En nähnyt ketään!
Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja lausuin:
— Herra kapteeni, lähden mukaan.
Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui: