— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!
Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia, kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.
— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.
Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan. Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa, kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä, pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:
— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!
Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.
Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän, tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan matkatoverini puoleen sanoen:
— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!
Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:
— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!