Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi puoleeni sanoen:
— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun hoitolainen.
Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!
Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.
— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!
Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.
Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu, ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta onnelta.
Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.
— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.
— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.