Hän naurahteli:
— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman seurusteluun.
— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena, — että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa, päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi, kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.
Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.
— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.
Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.
Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan, silmäili alas syvyyteen.
— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.
— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus» leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin. Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.
— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.