Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi! Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»
Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan selitykseksi ja puolustuksekseni!»
Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin saisi hän aimo selkäsaunan!
Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä, hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki, tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon, vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille selvitetyksi?
Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi. Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:
»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut voimaan pahoin.»
Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa, nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin, että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan seikkailijattaren taipumuksia.
Menin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan kauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon iloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa tuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä riemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja hymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa vaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan illan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen alla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman nuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.
— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään, että tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen kauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen kovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa syyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!
Hän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä, sydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.