— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti, — tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta, jota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin vastuksen laita.
Nyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus luontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?
— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä on jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että kaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen liikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi minua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo Helgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne, kun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi minut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta, ettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä vain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.
Katsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:
— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin vuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?
— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt keskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa. Muutoin en olisikaan Hampurissa.
Hän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan korkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:
— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme kaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?
Hän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä säteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.
— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan, sanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka omistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en tahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren rannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja vaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias. Silloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen, piti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme Hampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä matkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin kasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen piti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen kuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka olisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen asianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo kolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua kaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna, niin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta ei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista pikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä ihmislapsi!