— Kysymykseni taisi olla aika typerä?
— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat sydämellisesti.
— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo hetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen saakka olimme puhuneet.
— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän edelleen.
— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —
Ilmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.
Rinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo
kokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!
Hänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin onnelliseksi, hymyili hän.
Käyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen vastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja kuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.
— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan sellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan. Laitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla, mutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa vapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra Wildi?
— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa hurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!
— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän punastuen ja riemuisasti.