Seisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja tummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet kuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat veteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset hämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä salaperäisine äänineen.
— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te kerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva varsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big Dare erotessamme.
Hän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti hetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi näkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.
»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi tuosta ystävyydestä?
Kuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä neitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla yhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus, seikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja sitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän tavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen viehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa olivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä äskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä häiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään eikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin henkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään, en kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.
Mutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat, joita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä kukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää välinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita kauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen suosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen puheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen järkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei tullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta tuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa, joka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat ajatukset.
Hän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli hän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi leikillisesti:
— Rumentaako se minua kovin?
— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja säihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros…
— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään uusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen kuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska poika!