Vallattomuus säteili hänen silmistään.
— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme toisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut kertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut ilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.
Toverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja vaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin harjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin minut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen kysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut tahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme harvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen, kukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä muusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa keskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.
— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen, — olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta nuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä osaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän olla haikean surullista menettää kotinsa!
Hän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä kirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän loi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:
— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä sen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki runoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen sama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä onkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis ikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista laulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan Strassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en juutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa auringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!
Bigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta seuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti kaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni verrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.
— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta, minun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.
Tuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi itsestäänkin puhumaan.
— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni hänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut oikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet siksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet tulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren näyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa. Vanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa kaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät kumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme siksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen lemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis, hän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi miellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni rauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista kulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme Välimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni piirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi hänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen keskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen, aina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan äärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin helliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut itseäni onnelliseksi.