Kun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän katkerasti:
— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin ehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan tai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli niistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa kiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi katkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä hämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja minusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja meidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni, sittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana kylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki imartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi. Äitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta tulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden tuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä he kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen kehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan. Kuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja järkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan onneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän kummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai saattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen avioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä, ja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se minulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä, suoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin toimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!
Hitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi väri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän katkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa selvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon ripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua hämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän, taisteluita kestäneen mielen jaloudesta.
Syvään hengähtäen hän lausui:
— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat kumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja teidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole ollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi. Sanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse, yhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren suistuessa?
— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin minä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni, saatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että punehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin muoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.
— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily huulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!
Saatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka sijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän ojensi minulle kätensä.
— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.
— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten konserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä tavata.