Pää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi valoisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko, ettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen kerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen tunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.
Mutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta vastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko lähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä, että jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään ilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin läpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin toiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun läheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo tulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai käteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin heräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:
— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne makasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!
Mutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.
— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän oma asianne.
Tehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän olisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.
Tuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut sinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin jotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut minua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan hakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla tavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt työpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun kanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua niiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin sattui korviini tuttu ääni:
— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta nähdä teitä!
Siinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!
— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte sairaalta. Menkää toki kotiin!