Äänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni huusi:
— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!
Valoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut. Hämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt kaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.
Kun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin tutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani Selmatt'issa maahan haudattuna.
Kumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä tutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta joutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut osaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä täältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:
— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.
Kulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein kasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani ihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset olisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt, kun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:
— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet levolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista ja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette ahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.
Hänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton pyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen, nuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en ennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän seisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!
Istuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla. Haikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti sydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo vieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua jalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin. Oi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa. Hänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta saisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus: »Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan törkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja tulevaisuudentuumistani!»