Jos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin suin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen todistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun pelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.
XV.
Myrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat riemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat kuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella riehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella. Kadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat korviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä vuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien valonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa. Ei, en soisi entisten aikojen palaavan!
* * * * *
Toivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa. Mieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle kirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi masentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa hänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa hänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta haaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta kotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni miehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle jo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui minusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni, niin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin kirjoittamatta.
Tuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua muutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä tapaamaan.
Hän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.
— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —
Kävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.
Ja nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että
ehdimme jutella oikein mielin määrin.
En kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti joutuvan hämilleen ja kysyi arasti:
— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan, herra Wildi!