Big Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin hän lausui:
— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa lähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti hänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy siksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän ihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne, luovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä miellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka välttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri salaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan vetovoima!
Big vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi huolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin viehättävämmiksi.
— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään tarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään paikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi kuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten sittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää kasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs muinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan Triestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja rastiin.
Pikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:
— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?
— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti omaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo että nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois maailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa iloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen vielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi jättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta vuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai ei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan hän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin, niin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin meneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti saada puolison, mutta…
Hänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi iloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:
— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä kernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni, kun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole avioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen. Ollessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä nukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En ollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin minulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias prinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle joka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin soneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua saksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi hänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt mitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.
Hän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.