Vaan kuva kauan mykkä on,
Ei sydänt' ollenkaan;
Kun vastaa, kylm' on, tunnoton
"En lemmi" huulillaan.
Jumala ilman lempeä,
Jääpatsas kylmä vaan!
Kuin marmor'kuva, henkeä
Jok' ei saa luojaltaan.
Voi kauheaa! jo temppelin
Nyt seinät vavahtaa:
Jumala särkyy pirstoihin
Ja maahan ramahtaa.
Niin mielen alttarille vaan
Jäi huurut katkerat.
Pois!—Luoja vaatii istuintaan,
Pois valhejumalat!
PETTYNEEN LOHDUTUS.
Tuo poika neittä jumaloi ja laulaa
Ja toivontuskiss' istuu illat, yöt,
Jää tekemättä halvat arkityöt—
Hän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa.
Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa,
Sen omistaa hän yksin neidolleen:
Maan kastehelmet, kukat keväineen
Ja lintuin laulut—tahtoo hälle antaa.
Mit' ylevää ja jaloa on maassa,
Sen yhteen nimenen hän sisältää,
Ja taivast', isänmaata ylistää
Hän armahansa nimess' autuaassa.
Hän mielellänsä taisteluja kohtaa,
On valmis voittohon tai kuolemaan.
Ja ideaalein tähtimaailmaan
Hänt' impi Beatricen lailla johtaa.
Vaan rakkaus jos epätoivoks raukee
Ja toivo häviää kuin kangastus:
Maan kaiken silloin kuihtuu kukoistus—
Maailma kolkoks erämaaksi aukee.