Hän kerjuhun eksyi tehtaasta,
Kun siell' oli murtanut jalkansa.
Siit' asti köyhtyi ja vaimo läks
Luo naapurin, rikkaan ystäväks.
Hän kerjuhun eksyi tehtaasta,
Lapsjoukko jäi leivättömäks.
Ja katuja lapset kuljeksi.
Mut vanhinpa heistä kelpasi.
Se oli niin kaunis tyttönen,
Senvuoks se kelpasi valloillen.
Muut neljä katuja kuljeksi,
Yks kelpasi valloillen.
Nyt isä on aivan raivossaan.
Lie tuskin terve hän aivoiltaan.
Hän kulkee noituen valtoja.
Muut pitävät häntä hulluna.
Ja kyllä hän onkin raivossaan,
Mikä liekin aivoissa.
19/5 1890.
TÄHÄN AIKAAN.
Totta se mahtaa maailma olla
Hullu ja kurja sentään,
Koska ne toinen toistaan syövät,
Onnea etsien sentään.
Pienempiään syö suuret kansat,
Rikkaat köyhempiänsä,
Särkevät lemmen, luottamuksen,
Polkevat ystävänsä.
Syöväthän raa'at Afrikassa,
Nekin syö toisiansa.
Sieltäkö lie ne suuret rikkaat
Etsineet esikuvansa.
9/6 1890.